Oho, melkein kaksi kuukautta hiljaiseloa. Lue: melkein kaksi kuukautta on ollut hyvä fiilis niin ei ole kirjoituttanut. Deittaillut yhtä miestä, mutta eipä siitäkään kyllä taida mitään tulla. Se asuu vähän kauempana niin ei voi nähdä ihan koska huvittaa, joten suurin osa kommunikoinnista tapahtuu skypen välityksellä. Ja meidän kommunikointi ei vaan pelaa. Tuli tuossa ensimmäinen "riita" niin siitä seurasi kaksi päivää mykkäkoulua, kypsää. Tyyppi siis ei puhunut mulle pariin päivään ja se ei oikein auta minun kanssa, sillä mun pitäisi päästä puhumaan asiat halki samantien. Annoin toki toiselle aikaa, vaikka puhumatta oleminen on minulle hirmu vaikeaa. Mutta asioidenselvittelykeskustelun lopputulos oli nyt sitten että "joo kai me vielä jatketaan deittailua" vaikka tuntuu ettei mitään asioita oikeasti selvitetty. Jätkä haluaa selkeästi vaan lakaista ongelmat maton alle ja käyttäytyy niin kuin parin päivän kommunikaatio- ja rauhoittumistauko jotenkin mystisesti poistaisi sen alkuperäisen "riidan" ja sitten vaan jatkettais niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Riita lainausmerkeissä, sillä ei se edes ollut mikään riita vaan väärinkäsitys, mutta jätkä oli suunnilleen saman tien pistämässä tätä hommaa pakettiin, koska tuli vastaan ensimmäinen hankaluus. Ja koska hankalista asioista ei ole kiva keskustella, niin pitää sitten varmaan vaan erota, joo, hyvä ratkaisu. Mulla on ollut ennenkin näitä kommunikaatiovammaisia jätkiä, ja pakko sanoa että minä en jaksa niitä enää yhden ainutta. Valitettavasti suhteissa joskus tulee riitoja ja erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä, eikä ne nyt sillä korjaannu että lakaistaan se asia maton alle ja laitetaan kädet korville ja huudetaan lalalalala. Ja jos herraa ei huvita puhua hankalasta asiasta niin sitten vaan kadotaan keskustelusta selityksettä, ja sit kiukutellaan ja syytetään mua ärsyttäväksi tenttaajaksi koska yritin jatkaa asiasta puhumista, varsinkin kun toinen ei mitenkään ilmaissut että voitasko jutella myöhemmin. Jätkä myönsi kyllä että hänen käytös voi olla tämmöisissä tilanteissa epäkypsää, mutta ei kuitenkaan luultavasti pysty käytöstään millään tavalla muuttamaan. Vittuako minä tommoiseen tuhlaan aikaani.

Niin, sitä vittua että kun turhauttaa ihan vitusti ettei mikään suhde vaan mulla toimi, niin sit sitä tarraa turhan pitkäksi aikaa tämmöiseen yksinäisyyttään, läheisyydenkaipuutaan ja sitä että pelkää forever alonea. Koittanut miettimällä miettiä mikä mussa on vikana, kun hommat ei vaan suju. Ja nyt ei suju edes tämä kirjoittaminen, niin valtaisa vitutus päällänsä ettei pysty muodostamaan lauseita. Kirjoitan ja deletoin, kirjoitan ja deletoin. 

No sentään sain vähän purettua, jospa joskus myöhemmin lisää.

Joopajoo. Ei tullut tästä ihastushommasta nyt mitään sen kummempaa sitten. Mutta ei se mitään. Mulla on paljon parempi olo itseni suhteen kuin vaikkapa tätä blogia aloittaessani, joka varmaan heijastuu siihen, etten ottanut tätä potentiaalisen suhteen munilleen menemistä mitenkään raskaasti. Oli kiva olla ihastunut ja huomata että pystyy siihen vielä, eikä ole muuttunut täysin tunteettomaksi paskiaiseksi. On ihan hyvä olla. Sain töitä jotka alkaa pian, kesä tulee ja festarit ja kaikkea kivaa, ei tässä nyt jäädä yhden miehen perään itkemään. Varsinkin kun se "ei tästä taidakaan tulla mitään" -ajatus oli molemmilla ihan samanlainen, eikä kumpikaan joutunut pettymään odotuksiinsa tai muuta vastaavaa.

Ihan hirveästi on onneksi tekemistä ja bileitä ja keikkoja ja kavereita joita nähdä nyt, ei pääse käymään aika pitkäksi. Viikonloppuna hyvän ystävän tuparit eli viinaa ja baaria tiedossa. Ja siitä tulikin mieleeni, tiiättekö kaks asiaa mitkä ärsyttää ihmisissä just nyt. Ne ihmiset jotka seurustelun alettua eivät enää käy baareissa tai keikoilla tai missään ihmisten ilmoilla (huom, enää, tää ei koske nyt ihmisiä jotka siellä baarissa eivät ole seurustelua edeltävällä ajallakaan riekkuneet), koska on vaan niin paljon kivempi nysvätä sen hanipuppelin kanssa siellä kotisohvalla viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja eihän siinä, jos siitä tykkää. Mutta kun siitä yleensä seuraa jompi kumpi seuraavista asioista:

1. Se ilmiö, että kun sinne baariin joskus harvoin lähdetään, niin oho, ei osatakaan olla sen viinan kanssa sivistyneesti kun ei olla niin pitkään aikaan otettu saunakaljaa enempää. Ja kun ei olla myöskään totuttu käymään kumppanin kanssa viihteellä, niin valitettavan usein se menee siihen että se ihkupariskunta ensin juo liikaa ja sitten alkaa tapella viimeistään kun on baariin päästy. Ehkä toisella on kivaa ja toisella ei (ja koska jos yhdellä ei ole kivaa niin ei saa perkele olla sillä kumppanillakaan, mitä, jutteleeko se tossa jonkun vastakkaista sukupuolta olevan kanssa? Ja nauraa, ei perkele, nyt loppuu tämmöinen touhu alkuunsa) ja sitten se ilta päättyy lyhyeen kun toinen haluaa lähteä kotiin ja toisenkin pitää lähteä, ellei halua sitten ihan megariitaa kun viimein aamuneljän jäljestä kotona odottavan laskuhumalaisen puolisonsa luo kömpii. Tai sitten riidellään siinä kavereitten silmien alla. Ja kaverit on että voi vittu taas tää meni tähän. Ihanaa on kun päätyy jonnekin vessaan tunniksi kesken parhaan biletysajan kuuntelemaan kun kaveri nurisee miten hänen kumppani teki nyt väärin ja yhyy uliuli. Mutta niin täytyy tehdä koska kyseessä on ystävä. Ystävä jota ei tosin välttämättä kohta kutsuta enää kumppaneineen niille baarireissuille mukaan. Ikinä.

2. Toinen ilmiö, jossa ihminen huomaa, että nyt kun on se kumppani hommattu, niin nyt se elämä on sitten kunnollista ja oikeaa eikä mitään säälittävää sinkkujen baarissa ravaamista. Niin sitten tämä kyseinen henkilö alkaa joko suoraan tai piilovittuillen moralisoida kavereilleen että voi voi onpa ihana kun ei tarvitse enää siellä baarissa käydä ja viinaa juoda, kyllä tää vaan on elämää, mennäänpä sunnuntai-aamuna klo 9 lenkille joo jee nyt kun ollaan Kunnon Ihmisiä eikä mitään sinkkuja jotka makaa darrassa mahdollisesti jonkun baarista kämpille raahatun tyypin/tyypittären kyljessä pitkälle iltapäivään. Kaikki aamulenkit ja rauhalliset viikonloppuillat pitää tietenkin raportoida naamakirjaan, ja täytyy muistaa näissä kaikissa päivityksissä vihjata että hei me ollaan niitä Parempia Ihmisiä, katsokaa, ihailkaa. Sit kun känniltänne/darraltanne ehditte, siis.

Vittu että ottaa kasettiin nää molemmat tapaukset. Onneksi omassa ystäväpiirissä on enimmäkseen ihmisiä jotka eivät heti seurustelun alettua linnoittaudu sinne halipusikuplaan, tai eivät viinan (tai röökin, voi  saatana, röökinpolton lopettaneet, niitä ei kestä kukaan) vetämisen lopetettuaan joka välissä muistuta niitä säälittäviä dokaajasinkkuja paremmuudestaan. Ihmisiä jotka nauttivat aidosti sosiaalisuudesta ja yöelämästä, baareista ja festareista, eikä se ole vain jotain ankeaa sinkkutouhua mikä loppuu tasan heti kun naamakirjan parisuhde-kohtaan voi kirjoittaa sen oman hanikultsipuppelin nimen.

Joo, tämmönen avautuminen tällä erää näköjään. Joskus vaan on pakko.

Jaha, taas on viikko mennyt. Ja aika hämmentävä viikko olikin. Tapasin nimittäin viime lauantaina radalla erään tyypin ja on tässä sen kans jo yhdet treffit takana, ja ens viikolla lisää. :) Kivaa olla ihastunut pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta on kuitenkin yli vuosi.

Mutta jännä miten siinä ihastumis-tunteen rinnalla kuitenkin hiipii se ikuinen epävarmuus. Miksi se nyt musta olis kiinnostunu? Ja onko se oikeesti kiinnostunu musta vai onko se vaan seksin perässä? Entäs sit kun puhun sille näistä epävarmuuksistani, sit se varmasti ainakin pelästyy ja katoaa. Ja onhan se mua aika paljon nuorempikin, mitä se tämmösessä vanhassa akassa näkee muka? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Plus vielä tuohon kuorrutteeksi mun yleinen pessimistisyys ja epäluottamus ja alitajunta joka huutaa koko ajan että vituiksi menee kuitenkin syystä x, turha innostua siellä. Vaikka tämä kyseinen nuorimies ei millään tavalla ole antanut ymmärtää olevansa vain pillun perässä, ja se ihan oikeasti tekee mun kanssa deittisuunnitelman eikä harrasta vaan jotain kasuaalia "kattellaan sit lähempänä" -menoa, jollaiset yleensä jää siihen kattelun tasolle eikä ne koskaan muutu konkretiaksi. Ei mitään syytä epäillä mutta silti minä vaan epäilen.

Mutta pakko kirjoittaa ylös ja koittaa muistaa tää tunne sitten jos tästä ei tulekaan mitään. Tää tunne kun on perhosia mahassa ja hymyilyttää joka kerta kun siltä tulee viesti. Vaikka siinä vaiheessa kun suhde loppuu niin että itse olisi halunnut vielä jatkaa, ei tän tunteen muisteleminen ensinnäkään onnistu, ja toisekseen se ei silloin paljon lohduta. Mutta sentään mie pystyn tähän. Oon ollu niin nihkeä akka viimeisimmästä erosta lähtien, että olen joskus ajatellut että ehkä sitä ihastumisen tunnetta ei enää koskaan koe. Naiiviahan se on, tuolla tavalla ajatella. Mutta toisaalta, maailmassa on paljon ihmisiä jotka tahtomattaan elävät vanhoinapiikoina/poikina koko loppuelämänsä, ja kyllä heilläkin varmaan on joskus ollut vielä kehissä se optimismi että kyllä minä vielä joku päivä rakastun. Mutta sitten kun oikeaa ihmistä ei ole tullut vastaan, sitä on hiljalleen tottunut elämään yksin. Ja kun tarpeeksi kauan elää yksin, ei sitä välttämättä enää osaakaan tehdä tilaa toiselle ihmiselle elämässään, ja erityisesti niitä parisuhteen vaatimia kompromisseja. Joskus pelottaa myös se, olenko mie kohta siinä pisteessä, kun tuntuu että heti jos joku kylässä oleva mies tekee jotain väärin (menee nukkumaan mun puolelle sänkyä, haluaa nukkua kylki kyljessä, haluaa herätä silloin kun haluaisin vielä itse nukkua tai laittaa ruuat väärille hyllyille jääkaappiin) niin minua ärsyttää ihan suhteettoman paljon. Mutta onko tää oikeesti sitä, että olen oman kotini suhteen ihan täysi natsi, vai sitä että siinä vaiheessa kun rakastuu, niin tuommoiset asiat lakkaavat ärsyttämästä. Saas nähdä.

Omg, ihmiset vissiin oikeesti lukee näitä mun juttuja, what is this madness? 

Perjantai, flunssan kourissa kotona. Huomenna olisi tarkoitus tosin lähteä vähän radattamaan, joten pitää lepuuttaa ettei nouse kuume uudestaan. Ja kun ei kerta lenkille pääse niin kirjoitetaan sitten.

Voisin kirjoittaa nyt tänään vaikkapa siitä, että mitä minä sitten haluaisin. Noin niinkuin siltä seurustelukumppanilta siis. Ystäväni ja kaverini kommentoivat usein kriteerejäni, ja sanovat että olet sää kyllä ihan saatanan nirso. Kun siis jätän deittipalstalla vastaamatta miehelle joka ei osaa oikeinkirjoituksesta edes alkeita, tai ehdottaa samantien seksiä, tai jonka profiilin perusteella huomaan ettei meillä ole tasan mitään yhteistä. "No kannattaishan sitä nyt kokeilla, pitää mieli avoimena, ei se ota jos ei annakkaan" ynnä muita ohjeita tulee kavereilta tässä kohtaa. Valitettavasti mie vaan tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän minkälaisista ihmisistä kiinnostun. Ymmärtäisin kommentit nirsoudesta jos en voisi lähteä treffeille jonkun kiinnostavan oloisen tyypin kanssa syystä että sen ammatti on x tai että se ei tienaa tarpeeksi tai on käynyt "vain" amiksen. Tai että on väärän värinen tukka tai väärän merkkinen auto tai jotain muuta hyvin pinnallista. 

Minulla on kolme pääasiallista ominaisuutta jotka tarvitsen kiinnostuakseni. Miehen pitää olla älykäs, hauska ja mukava. Siinä kaikki. Mulla on ollut lyhyitä suhteita miesten kanssa jotka on omanneet vain kaksi ominaisuutta kolmesta, eikä se juttu ole minun puoleltani pitemmän päälle toiminut, sillä sen kolmannen piirteen puuttuminen on häirinnyt minua liikaa. Minulla on ollut kaksi pidempää parisuhdetta, ja kumpikin niistä kumppaneista täytti nuo kolme kriteeriä. Lisäksi minulle on tärkeää että ollaan edes jollain tapaa samanhenkisiä intressiemme suhteen, mutta se ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin nuo kolme ominaisuutta. Kiinnostukseni herää lähes poikkeuksetta ihmistä kohtaan, joka saa mut nauramaan. Koska yleensä minä olen porukassa se ihmisten naurattaja, niin haluan että joskus minä olen se jolle kerrotaan hyviä juttuja ja saan vaan käkättää vedet silmissä. Tarvitsen myös ihmisen, jonka kanssa voi keskustella asioista niin, ettei sille tarvitse selittää jokaisen sivistyssanan merkitystä, ja joka pystyy haastamaan mut älyllisesti, eikä ole joka asiaan että "en tiiä, en oo miettiny, ihan sama". Ja mukavuudella tarkoitan sitä, että ihmisen seurassa viihtyy, ja hänet haluaa esitellä ystävilleen ja sukulaisilleen, koska tietää, ettei kumppani vaan mökötä hiljaa itsekseen ja odota vaan että koska lähdetään pois. Olen itse hyvin sosiaalinen ja minulla on paljon ystäviä, kavereita ja tuttuja, ei siitä tule mitään jos toinen on joku introvertti hissukka joka ei pidä ihmisistä eikä osaa olla seurallinen. Älykäs, hauska ja mukava. Ei luulisi olevan vaikeaa. Mutta niin.

Erään kaverini kanssa on puhuttu tästä asiasta paljon, ja ollaan tultu siihen tulokseen, että meillä on niin sanottu Chasing Amy -syndrooma. Jos kyseinen elokuva ei ole tuttu (kannattaisi olla, yksi parhaita leffoja ikinä), niin tämän syndrooman ideana on se, että on kerran elämässä seurusteltu niin täydellisen ja itselle sopivan kumppanin kanssa, että kukaan muu ei enää sen jälkeen kelpaa. Siitä omasta "täydellisestä" (ei se nyt tietenkään mitään ainaista auvoa ja onnea ollut, mutta sen ihmisen kanssa olisin halunnut viettää loppuelämäni) suhteesta on pian viisi vuotta, ja edelleen minä haen ihmistä joka olisi samanlainen. Älykäs, hauska ja mukava, intresseiltään ja seksuaalisuudeltaan kanssani yhteensopiva. Ja se tyyppi oli vieläpä tietenkin ihan hemmetin hyvännäköinen. Pystyn tinkimään ulkonäöstä, harrastuksista, kiinnostuksen kohteista, mutta älykkyydestä, hauskuudesta ja mukavuudesta valitettavasti en. Mutta ilmeisesti se, ettei kiinnostu jokaisesta eikä edes joka toisesta vastaantulijasta, on yhtä kuin nirso ämmä, jonka pitäisi hommata reality check ennenkuin on forever alone.

Päiväkahvia nam ja lepopäivä sekä reenistä että sosiaalisesta toiminnasta, joten on aikaa kirjoittaa. Kaveri hehkutteli eilen uutta suhdettaan ja toinen kaveri jo vähän pitempiaikaista suhdettaan. Yritän olla iloinen ystävieni puolesta, ja asennoitua niin ettei heidän suhteensa ole minulta pois. Varsinkaan kun ei kummankaan kumppani ole kukaan johon olisin ollut itse ihastunut tai mitään. Mutta väkisinkin kaihertaa välillä, kun tuntuu että "kaikki" ovat alkaneet viime aikoina seurustelemaan. Teinisti ajatellen siis "kaikki paitsi minä", vaikka oikeasti, onhan noita sinkkujakin tuttavapiirissä. Läheisimmistä naispuolisista ystävistä tosin kaikki paitsi yksi ovat tällä hetkellä parisuhteessa. Miessinkkuja onkin sitten enemmän. Hämmentävä epätasapaino tämmöinen.

Luin juuri yhdestä hyvästä ihmissuhdeblogista artikkelin, jossa puhuttiin siitä miten ei pitäisi määritellä itseään parisuhteen tai -suhteettomuuden kautta. Ja tottahan se on. Se vaan on helpommin sanottu kuin tehty, kun seuraa ihmisten pariutumista ympärillä ja miettii että miksen minä, vaikka kovasti yritän tehdä asialle jotain, enkä vaan nyyhki tätä asiaa yksin kotona. Ja nyt tulee tietenkin se vanha viisaus, että se suhde löytyy kun ei yritä etsiä ja plaa plaa. Mutta en nyt oikein usko että kukaan pariutuu niin että kotiovelta tullaan hakemaan, vaan pitää sitä nyt itsekin yrittää jollain tavalla asiaa edistää. Käymällä ihmisten ilmoilla, olemalla treffipalstoilla, tekemällä aloitteita.

Nolottaa myöntää, mutta kyllä minä valitettavasti määrittelen tällä hetkellä itseäni sen kautta, että tuntuu epäonnistuneensa jotenkin elämässä kun ei nämä suhdeasiat ota toimiakseen. Nolottaa myöntää myös se, että mun viimeisimmästä oikeasta parisuhteesta on viisi (5) vuotta. Ja viimeisimmästä parin kuukauden suhdeviritelmästäkin puolitoista vuotta. En ainakaan ensimmäisenä noita lukuja ole treffikumppanille tai jollekin vastaavalle kertomassa, sillä pelkään että toinen alkaa miettiä että tossa ihmisessä on varmaan joku hirveä luonnevika tahi vastaava, kun se on ollut sinkkuna noin pitkään. Koska pakko myöntää nyt kun rehellisiä oli tarkoitus olla, että itsekin ajattelisin että mitä vikaa on miehessä jonka viime suhteesta on viisi vuotta. Onko se sitoutumiskyvytön, pettäjä, mielenterveysongelmainen tai jotain muuta.

Tiedän kyllä, että osasyy tähän parisuhteen kautta itsensä määrittelyyn on se, ettei mulla ole elämässä kauheasti asioita, esimerkiksi työpaikkaa. Niinä aikoina kun olen ollut töissä, sinkkuuteni ei ole vaivannut minua niin paljon, tai välillä jopa ei ollenkaan. Nyt elämän sisältö on sitä, että katsoo joka aamu työpaikkailmoitukset, sitten datailee koneella, kattoo sarjoja, lukee kirjoja, käy lenkillä, ja ajoittain istuu baarissa kaljalla/kahvilla kavereitten kanssa. Uudestaan ja uudestaan, loppumattomalla repeatilla. Mutta luultavasti, jos nyt saisin ns. vapaakortilla valita itselleni joko vakiduunin omalta alalta tai parisuhteen, valitsisin ensimmäisen. Sillä sekin arveluttaa, seuraako siitä vain kriisejä suhteelle, jos toinen käy töissä ja toinen ei, sillä silloin toisella on rahaa tehdä asioita, käydä ravintolassa syömässä, matkustaa ulkomaille yms. ja toisella ei.

Huvittaa, kun kaverin taannoinen poikaystävä sanoi minulle että hän ei käsitä miten noin mahtava nainen on voinut olla sinkkuna vuosikaudet. Mitäpä tohon nyt sitten sanoisi.