Jaha, taas on viikko mennyt. Ja aika hämmentävä viikko olikin. Tapasin nimittäin viime lauantaina radalla erään tyypin ja on tässä sen kans jo yhdet treffit takana, ja ens viikolla lisää. :) Kivaa olla ihastunut pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta on kuitenkin yli vuosi.

Mutta jännä miten siinä ihastumis-tunteen rinnalla kuitenkin hiipii se ikuinen epävarmuus. Miksi se nyt musta olis kiinnostunu? Ja onko se oikeesti kiinnostunu musta vai onko se vaan seksin perässä? Entäs sit kun puhun sille näistä epävarmuuksistani, sit se varmasti ainakin pelästyy ja katoaa. Ja onhan se mua aika paljon nuorempikin, mitä se tämmösessä vanhassa akassa näkee muka? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Plus vielä tuohon kuorrutteeksi mun yleinen pessimistisyys ja epäluottamus ja alitajunta joka huutaa koko ajan että vituiksi menee kuitenkin syystä x, turha innostua siellä. Vaikka tämä kyseinen nuorimies ei millään tavalla ole antanut ymmärtää olevansa vain pillun perässä, ja se ihan oikeasti tekee mun kanssa deittisuunnitelman eikä harrasta vaan jotain kasuaalia "kattellaan sit lähempänä" -menoa, jollaiset yleensä jää siihen kattelun tasolle eikä ne koskaan muutu konkretiaksi. Ei mitään syytä epäillä mutta silti minä vaan epäilen.

Mutta pakko kirjoittaa ylös ja koittaa muistaa tää tunne sitten jos tästä ei tulekaan mitään. Tää tunne kun on perhosia mahassa ja hymyilyttää joka kerta kun siltä tulee viesti. Vaikka siinä vaiheessa kun suhde loppuu niin että itse olisi halunnut vielä jatkaa, ei tän tunteen muisteleminen ensinnäkään onnistu, ja toisekseen se ei silloin paljon lohduta. Mutta sentään mie pystyn tähän. Oon ollu niin nihkeä akka viimeisimmästä erosta lähtien, että olen joskus ajatellut että ehkä sitä ihastumisen tunnetta ei enää koskaan koe. Naiiviahan se on, tuolla tavalla ajatella. Mutta toisaalta, maailmassa on paljon ihmisiä jotka tahtomattaan elävät vanhoinapiikoina/poikina koko loppuelämänsä, ja kyllä heilläkin varmaan on joskus ollut vielä kehissä se optimismi että kyllä minä vielä joku päivä rakastun. Mutta sitten kun oikeaa ihmistä ei ole tullut vastaan, sitä on hiljalleen tottunut elämään yksin. Ja kun tarpeeksi kauan elää yksin, ei sitä välttämättä enää osaakaan tehdä tilaa toiselle ihmiselle elämässään, ja erityisesti niitä parisuhteen vaatimia kompromisseja. Joskus pelottaa myös se, olenko mie kohta siinä pisteessä, kun tuntuu että heti jos joku kylässä oleva mies tekee jotain väärin (menee nukkumaan mun puolelle sänkyä, haluaa nukkua kylki kyljessä, haluaa herätä silloin kun haluaisin vielä itse nukkua tai laittaa ruuat väärille hyllyille jääkaappiin) niin minua ärsyttää ihan suhteettoman paljon. Mutta onko tää oikeesti sitä, että olen oman kotini suhteen ihan täysi natsi, vai sitä että siinä vaiheessa kun rakastuu, niin tuommoiset asiat lakkaavat ärsyttämästä. Saas nähdä.