Päiväkahvia nam ja lepopäivä sekä reenistä että sosiaalisesta toiminnasta, joten on aikaa kirjoittaa. Kaveri hehkutteli eilen uutta suhdettaan ja toinen kaveri jo vähän pitempiaikaista suhdettaan. Yritän olla iloinen ystävieni puolesta, ja asennoitua niin ettei heidän suhteensa ole minulta pois. Varsinkaan kun ei kummankaan kumppani ole kukaan johon olisin ollut itse ihastunut tai mitään. Mutta väkisinkin kaihertaa välillä, kun tuntuu että "kaikki" ovat alkaneet viime aikoina seurustelemaan. Teinisti ajatellen siis "kaikki paitsi minä", vaikka oikeasti, onhan noita sinkkujakin tuttavapiirissä. Läheisimmistä naispuolisista ystävistä tosin kaikki paitsi yksi ovat tällä hetkellä parisuhteessa. Miessinkkuja onkin sitten enemmän. Hämmentävä epätasapaino tämmöinen.

Luin juuri yhdestä hyvästä ihmissuhdeblogista artikkelin, jossa puhuttiin siitä miten ei pitäisi määritellä itseään parisuhteen tai -suhteettomuuden kautta. Ja tottahan se on. Se vaan on helpommin sanottu kuin tehty, kun seuraa ihmisten pariutumista ympärillä ja miettii että miksen minä, vaikka kovasti yritän tehdä asialle jotain, enkä vaan nyyhki tätä asiaa yksin kotona. Ja nyt tulee tietenkin se vanha viisaus, että se suhde löytyy kun ei yritä etsiä ja plaa plaa. Mutta en nyt oikein usko että kukaan pariutuu niin että kotiovelta tullaan hakemaan, vaan pitää sitä nyt itsekin yrittää jollain tavalla asiaa edistää. Käymällä ihmisten ilmoilla, olemalla treffipalstoilla, tekemällä aloitteita.

Nolottaa myöntää, mutta kyllä minä valitettavasti määrittelen tällä hetkellä itseäni sen kautta, että tuntuu epäonnistuneensa jotenkin elämässä kun ei nämä suhdeasiat ota toimiakseen. Nolottaa myöntää myös se, että mun viimeisimmästä oikeasta parisuhteesta on viisi (5) vuotta. Ja viimeisimmästä parin kuukauden suhdeviritelmästäkin puolitoista vuotta. En ainakaan ensimmäisenä noita lukuja ole treffikumppanille tai jollekin vastaavalle kertomassa, sillä pelkään että toinen alkaa miettiä että tossa ihmisessä on varmaan joku hirveä luonnevika tahi vastaava, kun se on ollut sinkkuna noin pitkään. Koska pakko myöntää nyt kun rehellisiä oli tarkoitus olla, että itsekin ajattelisin että mitä vikaa on miehessä jonka viime suhteesta on viisi vuotta. Onko se sitoutumiskyvytön, pettäjä, mielenterveysongelmainen tai jotain muuta.

Tiedän kyllä, että osasyy tähän parisuhteen kautta itsensä määrittelyyn on se, ettei mulla ole elämässä kauheasti asioita, esimerkiksi työpaikkaa. Niinä aikoina kun olen ollut töissä, sinkkuuteni ei ole vaivannut minua niin paljon, tai välillä jopa ei ollenkaan. Nyt elämän sisältö on sitä, että katsoo joka aamu työpaikkailmoitukset, sitten datailee koneella, kattoo sarjoja, lukee kirjoja, käy lenkillä, ja ajoittain istuu baarissa kaljalla/kahvilla kavereitten kanssa. Uudestaan ja uudestaan, loppumattomalla repeatilla. Mutta luultavasti, jos nyt saisin ns. vapaakortilla valita itselleni joko vakiduunin omalta alalta tai parisuhteen, valitsisin ensimmäisen. Sillä sekin arveluttaa, seuraako siitä vain kriisejä suhteelle, jos toinen käy töissä ja toinen ei, sillä silloin toisella on rahaa tehdä asioita, käydä ravintolassa syömässä, matkustaa ulkomaille yms. ja toisella ei.

Huvittaa, kun kaverin taannoinen poikaystävä sanoi minulle että hän ei käsitä miten noin mahtava nainen on voinut olla sinkkuna vuosikaudet. Mitäpä tohon nyt sitten sanoisi.